”Koko ihmiskunnan historian ajan me olemme olleet riippuvaisia koneista. Kohtalolta ei selvästikään puutu huumorintajua.” Nämä sanat esittää vastarintajohtaja Morfeus vuosituhannen taitteen kulttileffaksi muodostuneessa elokuvassa The Matrix. Wachowskin veljesten ohjaama ja käsikirjoittama elokuva tuli levitykseen vuonna 1999 hieman kuin uuden vuosituhannen visiona ja varoituksena.
Hämmentävällä juonella ja näyttävillä toimintakohtauksilla varustetun The Matrixin päähenkilö on Keanu Reevesin näyttelemä tietokoneohjelmoija Thomas A. Anderson, josta kehittyy juonen edetessä ihmiskunnan kannalta elintärkeä sankarihahmo Neo.
Elokuvan keskiössä on Platonin luolavertausta muistuttava karu totuus: ihmisten ”todellisuutena” aistima ilmiömaailma (The Matrix) onkin loppujen lopuksi vain epätodellinen simulaatio – kuin varjot luolan seinällä Platonin opettavaisessa vertauksessa.
Tällaiset filosofiset pohdiskelut ovat kiehtovia, ja niitä voisi jatkaa mielellään pidempään. Keskityn nyt kuitenkin lyhyesti ihmisen ja koneen välisen suhteen tarkasteluun. Kirjoitukseni mottona voisi pitää tuota alussa mainittua Morfeus–kiteytystä: koko ihmiskunnan historian ajan me olemme olleet riippuvaisia koneista.
* * *
Katso ja hämmästy! Viimeaikaisten uutislähteiden perusteella on ollut helppo innostua, hämmentyä ja järkyttyä tietotekniikan, lääketieteen ja biotieteiden uusista, uljaista saavutuksista: robotiikasta, androideista, tekoälystä, kloonatuista eläimistä, ruumisproteeseista, implanteista, kyborgeista… Käyttöliittymien, digimedian ja uuden teknologian kehitys on kaiken kaikkiaan kiinnostavalla tavalla liikkeessä.
Samalla uusi teknologia on yleistynyt, kesyyntynyt ja arkistunut hämmentävällä vauhdilla. Tehokasta älypuhelintaan näpräävä ja kuvapuhelinyhteyden ulkomaille ottava suomalainen ei välttämättä enää ymmärrä käsittelevänsä tietoteknistä ja telemaattista ihmettä.
Kuten tunnettua, yksilöiden maailmankuva ja elämänkatsomus määrittävät olennaisella tavalla heidän suhtautumistaan teknologiseen ja teknokulttuuriseen kehitykseen. Koneen ja ihmisen suhdetta koskevaa keskustelua ja päätöksentekoa ovat siivittäneet insinööritaitoon liittyvän hämmästelyn ohella lukuisat haastavat ja vaikeat eettiset kysymykset esimerkiksi geenimanipulaation sekä bio- ja teknoyhteiskunnan moraalisten pelisääntöjen alueella.
Optimistit ja niin sanotun teknologisen determinismin kannattajat uskovat nykykehityksen johtavan automaattisesti parempaan, terveempään ja laadukkaampaan maailmaan. Heille visio on selvä ja kirkas kuin kesätaivas: teknologia ja koneet helpottavat elämää ja parantavat yhteiskuntaa.
Skeptikot, kriitikot ja pessimistit puolestaan sanovat tieteen ronkkivan vaarallisella tavalla elämän syviä periaatteita ja operoivan eettisesti kyseenalaisilla vyöhykkeillä. Ihmisen ja koneen pitäisi heidän mielestään pysyä selvemmin eri leireissään.
* * *
Niin tai näin, robotiikka kuuluu aikamme keskeisiin puheenaiheisiin ja kehityskohteisiin. Robotiikka on ollut runsaasti esillä viime vuosikymmenten teknologiakeskusteluissa, ja tällä tutkimus- ja kehitysalueella koetaan olevan runsaasti liiketoimintapotentiaalia. Tämän vuosituhannen alussa huomiota on kiinnitetty muun muassa palvelurobotteihin sekä kävelevän robotin kuten Honda-yhtiön ASIMOn (= Advanced Step in Innovative Mobility) kehitystyössä tapahtuneisiin kyberneettisiin edistysaskeliin.
Merkille pantavaa on myös se, että Japanin Aichissa vuonna 2005 järjestetyssä maailmannäyttelyssä (World Expo) oli robotiikka valittu yhdeksi kansainvälisen superspektaakkelin pääteemaksi. Samaisessa maailmannäyttelyssä erityisen huomion kiinnitti naapurimaamme Venäjän paviljonki, jonka sisääntuloportilla oli viittaus tiedemies Vladimir Vernadskiin (1863–1945) ja hänen noosfääri-ajatukseensa.
Olen nostanut eri yhteyksissä esiin noosfääri-ajatuksen (engl. noosphere; ven. noosfera) yhtenä nykymuotoisen laajakaista-Internetin ja sosiaalisen median esikuvana. Noosfäärin käsite ja sitä koskevat ajatukset ovat peräisin ranskalaiselta filosofilta ja jesuiittapapilta Pierre Teilhard de Chardinilta (1881–1955), ranskalaiselta filosofilta ja matemaatikolta Édouard Le Roylta (1870–1954) sekä venäläis-ukrainalaiselta tiedemieheltä Vladimir Vernadskilta (1863–1945).
Myöhemmin 1960-luvulla kanadalainen media-ajattelija ja -visionääri Marshall McLuhan (1911–80) tuli maailmankuuluksi sähköaikaa, televisiokulttuuria ja maailmankylää (global village) koskeneilla ajatuksillaan. McLuhanin ajatusten taustalla vaikuttivat varsinkin roomalaiskatolisen de Chardinin ajatukset. Noosfäärillä tarkoitetaan geosfäärin ja biosfäärin laajennusta – eräänlaista kollektiivisen tietoisuuden kerrostumaa.
Nykyisellä Facebookin, Internet-puhelimien, mikroblogien ja reaaliaikaisen verkkoviestinnän aikakaudella monet de Chardinin, Le Royn, Vernadskin ja McLuhanin visiot näyttävät toteutuneen suorastaan hämmentävällä tavalla.
* * *
Ekologisten kysymysten ja kestävän kehityksen (engl. sustainability) periaatteiden ohella haluttiin Aichin maailmannäyttelyssä Japanissa korostaa juuri robotiikkaa keskeisenä lähitulevaisuuden tutkimus- ja kehitysalueena – varsinkin, kun japanilainen yritysmaailma ja teollisuus ovat nähneet alueella paljon bisnesmahdollisuuksia.
Teollisuusautomaation sijaan päähuomion niin Aichin expossa kuin sitä koskevassa keskustelussa ottivat Hondan ja Sonyn kehittämät ihmis- ja eläinmäiset robottihahmot kuten kävelemään oppinut ASIMO, jalkapalloa potkiva Qrio sekä kiintymyksen tunteita omistajissaan herättävä AIBO-koira.
Japani on tunnetusti robotiikan, simulaatioiden, ubiikkiratkaisujen (engl. ubiquitous computing) ja digitaalisen median teknokulttuurinen laboratorio mutta myös sushin, saken ja luotijunien luvattu maa. Harva maa edustaa yhtä innostavaa ja ääripäitä toisiinsa kytkevää todellisuutta kuin nousevan auringon Nippon.
Suomea tavattiin takavuosina kutsua ”pohjolan Japaniksi”. Maiden välillä onkin monia yhtäläisyyksiä kuten laadukas koulutusjärjestelmä, teknologiaan kohdistuva entusiasmi, luonnon ja puumateriaalin arvostus, arkkitehtuurin minimalismi sekä hiljaisuuden korostuminen kulttuurissa. Japanilainen puutarha muistuttaa loppujen lopuksi ja yllättävän paljon suomalaista metsä- ja mökkimaisemaa. Viime vuosien taloudellisista ja poliittisista ongelmistaan huolimatta Japani edustaa edelleen korkean teknologian eturintamaa.
* * *
Ihmisen ja koneen välinen suhde on keskeinen aikalaisongelma ja -haaste – varsinkin se, miten robotiikka, biotieteet, tietoverkot ja A-life (= artificial life eli keino- tai tekoelämä) lähivuosina kehittyvät. Lukuisat humanistit, taiteilijat ja epäilijät ovat esittäneet muun muassa Oswald Spenglerin (1880–1936) ja muiden kulttuuripessimiestien filosofisiin näkemyksiin viitaten terävää kritiikkiä nykykehityksen johdosta.
Dramaattisimmillaan on väitetty, että niin läntisellä kulttuurilla kuin ihmiskunnalla laajemmin olisi perusteltua syytä huoleen. Ekologisten huolenaiheiden (ilmaston lämpeneminen, ekosysteemien saastuminen ym.) yhteydessä on epäilty ihmisen lajina ja kulttuurimuotona kaivavan tieteen ja teknologian muodossa pelottavan nopeasti omaa kuoppaansa.
Toisaalta on korostettu sitä, että kysessä on evoluution kaltainen periaate: sopeudu, kehity tai kuole! Tällaiset evoluutioon liittyvät näkökulmat ja painotukset ovat myös näkyneet robotikkaa ja konekulttuuria koskevien kirjojen ja tv-dokumenttien nimissä. Esimerkkeinä voidaan mainita Peter Menzelin ja Faith D’Aluision teos Robo sapiens. Evolution of a New Species (2000) sekä televisiokanavilla esitetty populaaritieteellinen dokumentti Robo Sapiens (2003).
Takavuosien dokumentissa robotteja kehittävien tiedemiesten tavoitteet kiteytettiin väitteeseen, että käynnissä olisi innovaatiokilpailu siitä, miten ihmiskunta luodaan uudelleen metallista, muovista ja piistä. Elektronisen kulttuurin äänenkannattajana tunnetun Wired-lehden vuoden 2004 heinäkuun numeron kannessa puolestaan luki isoilla kirjaimilla ”Human Being 2.0” – siis ”Ihminen 2.0”. Wired käytti runsaasti sivuja robotiikan historian, nykytekniikan ja alan keskeisten visionäärien kuten tieteiskirjailija Isaac Asimovin (1920–1992) esittelemiseen.
Kotimaiseksi lukuvinkiksi ihmisen ja koneen välistä moniulotteista suhdetta sekä uutta teknologiaa koskien voisin antaa Mika Ala-Korpelan ja Teemu Sunan kanssa laatimani teoksen Kyborgin käsikirja. Havaintoja informaatiosta, ihmisestä ja koneesta, elämästä ja älykkyydestä (Finn Lectura 2007). Kirjaan kuuluvassa laajassa esseessäni pyritään tarkastelemaan media- ja kulttuurintutkimuksellisesta näkökulmasta ihmisen ja koneen välisiä monisyisiä kytkentöjä. Erityinen mielenkiinto kohdistuu konekulttuurin, koneihmisen sekä ihmisen ja teknologian välisten kosketuspintojen historiallisiin, filosofisiin ja esteettisiin horisontteihin.
* * *
Älykkäät koneet ja robotit kuuluvat toki tieteiskirjallisuuden ja -elokuvien peruskuvastoon. Alex Proyasin ohjaamassa ja Will Smithin tähdittämässä, myös Isaac Asimovin ideat mieleen tuovassa I, Robot -elokuvassa (2004) älykkäisiin koneisiin liittyvät uhkakuvat saavat elokuvallisen muodon robottien ryhtyessä kapinaan ja anastaessa vallan itselleen.
Ajatus ei ole järin omaperäinen, sillä jo Karel Čapekin (1890–1938) legendaarisen, 1920-luvun alussa luodun R.U.R.-näytelmän juonessa on samankaltaisuuksia Asimovin tarinaan. Itse asiassa niin Asimovin scifi-hahmot kuin vaikkapa Tähtien Sota -elokuvasarjan veitikkamaiset ja sympaattiset robotit C-3PO ja R2-D2 saavat kiittää olemassaolostaan loppujen lopuksi juuri tsekkikirjailija Čapekia.
Čapek lanseerasi robotit siis jo lähes vuosisata sitten näytelmässään R.U.R. Näytelmän kuuluisa kirjainyhdistelmä on lyhenne sanoista Rossumin Universaalit Robotit. Jo omana aikanaan tämä näytelmä aiheutti maailmanlaajuisen robottiboomin, johon konekulttuurista innostuneet aikalaiset kohdistivat mielellään huomiota.
Sana ”robotti” on alunperin johdettu tšekin kielen robota-sanasta ja viittaa pakkotyöhön. Termin ”robotiikka” synnytti puolestaan Isaac Asimov 1940-luvun alussa. Sama kirjailija-biokemisti myös loi kuuluisat ”robotiikan lait” science fiction -tarinassaan Runaround (1942):
(1) A robot may not injure a human being, or, through inaction, allow a human being to come to harm.
(2) A robot must obey the orders given it by human beings, except where such orders would conflict with the First law.
(3) A robot must protect its own existence as long as such protection does not conflict with the First or Second law.
Elokuvakulttuurin klassiseen kuvastoon kuuluvat Fritz Langin Metropolis-elokuvan (1927) Robotti-Marian ja Fred M. Wilcoxin Forbidden Planetin (1956) Robby the Robotin kaltaiset hahmot.
Robotit ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa ja olleet haastava teema myös tuoreemmassa populaarikulttuurin kuvastossa. Esimerkiksi Jean-Pierre Jeunetin ohjaamassa Alien: Resurrection -elokuvassa (1997) Winona Ryder esittää androidia eli ihmismäistä robottia.
* * *
Tulevaisuuden robottivisioista kiistämättä hurjimpia ovat maailmankuulun tutkijan Hans Moravecin (s. 1948) ennusteet. Moravecin mukaan evoluution edetessä robotit korvaavat jo lähitulevaisuudessa ihmiset. Klassikkoteoksessaan Mind Children. The Future of Robot and Human Intelligence (1988) Moravec ennustaa nykyisin tuntemallemme humanistiselle ihmiskäsitykselle tylyä loppua.
Moravecin ja seuraajien mielestä koneet ovat tulleet jäädäkseen. Älyllisesti ja ruumiillisesti ylivertaisina ne jyräävät ihmisen ja ottavat lopulta paikkamme luomakunnan herrana. Ihminen voi lohduttautua lähinnä sillä, että tulevassa posthumanistisessa ajassa sivistyksemme helmet siirretään paitsi tietokantoihin myös robottien ja kyborgien tekoälyaivoihin.
Tällaiset visiot ja fantasiat ovat kiehtovia ja herättävät helposti argumentteja niin puolesta kuin vastaan. Kriitikoiden mielestä Moravecin ajatus on naiivi ja teknisesti mahdoton mutta myös pyrkimyksenä epäterve. Joillekin tekno-optimisteille tämä on puolestaan innostava fantasia konekulttuurin kehityksestä ja sen myötä ihmisen ”kuolemattomuudesta”.
Samat piirit ovat yleensä innoissaan niin kutsutusta singulariteetista. Tällä innostusta teknologiapiireissä osakseen saavalla ajatuksella tarkoitetaan sitä, että tietokoneiden laskentatehon alati kasvaessa ne myös kehittyisivät ennen pitkää ihmistä älykkäämmiksi. Mainitsemisen arvoista on, että Kalifornian Piilaakson NASA Research Parkissa toimiikin jo vuonna 2009 perustettu Singularity University.
Liian rohkeat teknologiavisiot edustavat vielä epärealistista fantasiointia, mutta kysymykset itsessään ovat toki hyviä. Mitä jos tietokoneesta todella kehittyisi ihmistä älykkäämpi entiteetti? Entä jos ihmisaivot skannataan ja niiden koko informaatiosisältö tallennetaan solu solulta tietokoneen muistiin? Voisivatko ihmisen mieli ja tajunta tulevaisuudessa siirtyä koneelle?
Matemaatikolta, kryptoanalyytikolta ja tietojenkäsittelytieteen uranuurtajalta Alan Turingilta (1912–54) periytyvän ”Turingin testin” tapaan on näissä yhteyksissä puhuttu ”Moravecin testistä”. Tulevina vuosina testin perusteella olisi mahdollista sanoa, onko kone ihminen. Jos eroa ei huomattaisi, ihmisen ja koneen välinen ero ehkä ja tavallaan katoaisi kokonaan.
* * *
Ehkä todellakin on niin, että koneet ovat kohtalomme. Nykymuotoista informaation ja koodien täyttämää tekno-, media- ja bioyhteiskuntaa on mahdoton ajatella ilman tuhansia tarpeellisia ja tarpeettomia teknisiä apparaatteja.
Kuitenkin jo antiikin ajattelijoita lähtien on puhuttu koneesta. Koneen käsite onkin hyvin moniulotteinen ja kompleksinen. ”Koneella” ja ”koneellisella” on eri yhteyksissä ja eri historian aikakausina tarkoitettu hyvin erilaisia asioita. Filosofien René Descartes (1596–1650) ja Julien Offray de La Mettrie (1709–1751) ajattelussa koneen käsitteellä viitataan ihmisruumiin organismiin, siis nykytermein fysiologiaan. Thomas Hobbesin (1588–1679) valtioteoriassa koneella puolestaan tarkoitetaan yhteiskuntakoneistoa.
Valistuksen ja teollisen vallankumouksen myötä ”koneella” alettiin tarkoittaa pääasiassa mekaanisia ja teknisiä laitteita. Tämä onkin nykyisen kone-käsitteen lähtökohta: koneella voidaan tarkoittaa paitsi teollisuuden työ- ja voimakoneita myös arkipäivän kotitalouslaitteita ja apparaatteja (kahvinkeitin, hiustenkuivaaja, auto, tietokone yms.).
Tietoverkot ja kyberneettiset järjestelmät näyttävät kuuluvan urbaaniin ja moderniin elämänmenoon yhtä olennaisesti kuin liikenteen meteli, ilmansaasteet tai television saippuaoopperat. Voidaankin sanoa, että uusi teknologia on muuttanut vuosituhannen vaihteen teknokulttuuria niin määrällisesti kuin laadullisesti – vaikuttaen samalla uusien yhteisöjen, utopioiden ja avantgarde-virtausten syntyyn.
Runollisesti ja vertauskuvallisesti voisi myös todeta, että digitaalisuudesta on tullut viimeisen parin vuosikymmenen aikana teknologisoituneen maailman uusi, universaali ”äidinkieli”. Olemme lisäksi todistaneet, että digimedian ja kyberkulttuurin kenttä on paitsi monitahoinen myös omalla tavallaan itsestään selvä. Digitaalis(uud)en merkitys fyysisen, todellisen tai analogisen vastakohtana on vähentynyt ja laimentunut sitä mukaa, kun viestintä ja teknologia ovat läntisen kulttuurin piirissä laajamittaisemmin digitoituneet.
Vaikuttaa selvältä, että jotakin olennaista on tapahtunut paitsi tekno- ja mediakulttuurin arjessa myös kulttuurin ja ihmispsyyken alueilla. Erilaiset algoritmit, käyttöliittymät (interfacet), tietoverkot, tekoäly ja virtuaalitodellisuus ovat esimerkkejä viime vuosien teknosanastosta, joka on levinnyt tutkijakammioista ja laboratorioista suuren yleisön tietoisuuteen.
Lisäksi uusi teknologia näyttää ”kesyyntyvän” nopeasti – onhan roboteille järjestetty jo pidempään esimerkiksi maailmanlaajuisia ”RoboCup”-jalkapalloturnauksia. Oma kiinnostava ilmiönsä tieteellis-teknisten puheenvuorojen ohella on ollut taide- ja kulttuurimaailman aihepiiriin kohdistama huomio.
Esimerkiksi saksalainen Kraftwerk-yhtye on tuonut robotit ja uuden teknologian keskeiseksi osaksi musiikkinsa ja lavaesiintymistensä sisältöä (mm. Helsingin Flow-festivaalilla elokuussa 2013). Suomalaiset tanssitaiteilijat kuten Thomas Freundlich ovat olleet teoksissaan kiinnostuneita robotin ja ihmisen (välisistä) runollisista liikkeistä sekä Alien– ja Blade Runner -tyyppisestä teknofuturistisesta maisemasta.
Uudella teknologialla – kuten teknologialla ylipäätään – on tunnetun kielikuvan mukaisesti kaksinaiset Janus-kasvot. Tuttua kansanviisautta mukaillen voisimme myös todeta uuden teknologian olevan hyvä renki mutta huono isäntä.
Senkin vuoksi on lohdullista, että kollegani Cristina Andersson ja Jari Kaivo-oja ovat antaneet vuonna 2012 ilmestyneelle BohoBusiness-teokselleen melkeinpä huoneentauluksi sopivan alaotsikon: ”Ihmiskunnan voitto koneesta.”
Kommentoi