Alman tarina

Tämä on fiktiivinen tarina Almasta. Se on kokeneen geriatrian erikoislääkärin tarkkarajainen kuvaus, joka voisi olla yhtä lailla tottakin. Se on monilta osin valitettavan tuttu ja tunnistettava monelle maamme ikäihmiselle.

Olen Alma, 90 vuotta. Asun yksin omakotitalossa, jossa on iso puutarha. Poikani on alkanut seurustella naisen kanssa, joka tulee öisin asuntooni varastamaan kauneimpia leninkejäni. Jotenkin hän pääsee sisään, varmaan poikani on antanut hänelle avaimen. Muutakin kiusaa hän tekee: poissa ollessani käy salaa myrkyttämässä puutarhani kasveja ja puita. Olen yrittänyt puhua pojalleni, mutta hän suuttuu. Poikani lapset eivät varmaan tiedä totuutta, enkä raaski heille sitä kertoa.

Elämäni on muuten hyvää. Tänä keväänä kaikki muuttui ja nyt olen eristyksessä kotonani. Läheisimpäni voivat vain soittaa tai heiluttaa ikkunan takaa. Ei silti, että välttämättä seuraa kaipaisinkaan, en ainakaan vieraan näköisiä kotiavustajia. Sanoin, ettei tarvitse tulla. Peruin kaiken. Kotikuntoutuksen olisin pitänyt, että voisin hoitaa puutarhaani ja kulkea rapuissa, mutta heidän piti lopettaa karanteenimääräyksen takia. Kunta ja seurakunta ovat tarjonneet ruokapalvelua, mutta harkitsen vielä. Tuttu lähikauppa on niin mukava. Minulla on ruudullinen pyörillä kulkeva vetokassi, siihen mahtuu kyllä.

Pari viikkoa sitten kylmäkaappiini oli tullut vettä. Kahden päivän kuluttua vettä valui joka puolelle. Onneksi olen vikkelä, painan vain 45 kiloa, ja aloin uutterasti siivota. Liukastuin ja rojahdin olkapäälleni. Minulla on siitä hyvä ominaisuus, että yleensä en tunne kipua ollenkaan. Olen sisukas suomalainen nainen. Nyt olkapää on ollut kipeä jo kaksi viikkoa, ja selkäkin särkee. Mustelmat ovat jo kadonneet.

Kevät tulee ja harmittaa, kun en pääse hoitamaan kukkapenkkejäni. Lopulta päätin mennä lääkäriin, vaikka hallitus onkin määrännyt meidät vanhat kotiin. Pääsin samalla reissulla röntgenkuviin ja nyt se lääkäri soittaa perääni, että minulla on kaksi murtumaa. Lääkäri ehdottaa ensiapuun menoa, mutta koronan pelossa en suostu. Sitten hän ehdottaa huomiseksi ortopedin vastaanottoa. Luettelee puhelimessa ajanvarauksen numeron. Ihmettelen, nauroin. Sitä paitsi minulla on juuri vieras, naapurin Elli jota tapaan välimatkan päästä, en ehdi nyt jutella. Katsotaan nyt.

Ellin lähdettyä menen kuitenkin tuttua polkua pitkin metsään, kallioille meren rannalle. Siellä tuntuu nyt olevan moni muukin, pelokkaan ja yksinäisen näköisinä. Otan ruudullisen vetokassini mukaan. Istun maahan, suuren männyn runko tukee selkääni. Viivyn siinä pitkään. Tämä maa, tämä metsä, tämä meri. Minun Suomeni. Tätä minulta ei oteta pois.

Yhteiskunnallinen yritys pyrkii näkemään ne, jotka eivät muuten tule nähdyiksi.

Minna Raivio

Geriatrian erikoislääkäri ja dosentti
Muistisairauksien erityispätevyys
Dr. Geri Oy
www.geri.fi/


Tämä blogi on osa Yhteiskunnallinen Yritys -merkin blogisarjaa, jossa tuodaan esille vastuullisesti toimivien jäsenyrityksien toimintaa ja #vastuullisuustekoja.

Kommentoi